IRC-Galleria

M: voisin tilata kanakebabia

H: RYÖKÄLE

M: kanoilla ei ole sielua
niitä voi tappaa

H: onhan
Kanat kärsivät eniten miltei

M: ei ole

H: Kanoista ei välitä kukaan
Kanat vain munivat ja sitten ne syödään

M: koska niillä ei ole sielua
m.o.t.

H: pot ;__;

Näin unta. Voisin kuvailla sitä monin sanoin, mutta mitä kerrottavaa siinä olisi? Se oli kärsimysuni. Rakastin, menetin, kuolin, kävin helvetissä ja tulin takaisin. Näin ympärilläni muita ihmisiä jotka olivat samassa asemassa: hukassa, eksyksissä, yksin ja vailla rakkautta.

Siinä kaikki. Tänään halusin kuolla, sillä maailma oli liian raskas. Selvisin kaikesta huolimatta. En siltikään usko hyvään tulevaisuuteen, en minulle tai kenellekään muulle. Kaikki menee päin helvettiä.

Näin unta. Pystyin matkaamaan mihin tahansa pelkästään toivomalla, ja kaiken päälle pystyin lentämään ja leijumaan asioiden lävitse. Ensi töikseni menin Irakiin katsomaan millaista elämä on. Se ei ollut ihmeellistä. Tämän jälkeen lähdin Japaniin etsimään prostituoituja ja syötävää. En löytänyt prostituoituja, mutta löysin tuttuja koulusta.

Sen pituinen se. Hyvin käytetty lahja.

Olin pakolaislaivalla. Valoja ei ollut lainkaan päällä, sillä olimme niillä aikaisemmin kiinnittäneet kiusallista huomiota, joutuneet jonkinlaiseen tulitaisteluun. Oli parempi pysyä hissukseen.

Kuljin ympäriinsä ämpärin kanssa, auttaen ihmisiä niiden pahoinvoinnin kanssa. Luulen että jossain vaiheessa löytyi joku kiva poika jonka kanssa oli jotain säpinää, mutta se oli ohimenevää (niin kuin unet yleensä ovat). Laitoin valon vahingossa päälle, ja pian piti mennä piiloon.

Piilouduin jonkinlaisen sängyn tai kannen alle, ja kuuntelin kuinka laivaan astui jonkinlaisia vartijoita tai sotilaita. He kysyivät kovaan ääneen "Missä on Max". Kukaan ei vastannut. He lähtivät pois tutkittuaan laivan (ilmeisen huonosti, koska esitin vaatekasaa). Käsittääkseni he etsivät minua koska olin salaisella tehtävällä jonkin saarivaltion toimesta. En oikein saanut selvää mikä se oli, ja se valtio oli Britteinsaarilta pohjoiseen, näytti vähän Uudelta-Seelannilta.

Pian kuulin sängyn päältä jotain puhetta. Laivan kapteeni ja joku nainen keskustelivat minusta, miettien että olenko koko laivalla enää. Kuulin laukauksen - petturillinen kapteeni oli ampunut naisen. Kenties hän oli myös kutsunut vartijat aikaisemmin.

Kapteeni nauroi hetken, ja hiljeni. Pian hän sai kuitenkin älynväläyksen, ja ajatteli soittaa minulle, kokeilla jos olisin lähellä. Tietysti olin, ja tietysti minulla oli puhelin. Mietin kuumeisesti että onko äänetön ja värinätön puhelin petturini nyt, näkyykö sen valot kenties. Mietin sammuttavani sen, mutta sammutuksessakin kuuluu äänekästä värinää. Olin kusessa. Otin aseeni, ja mietin miten toimin.

Heräsin.

Tätä unta aikaisemmin olin joko demoni tai lohikäärme post-apokalyptisessä maailmassa. En osaa selittää, mutta nämä unet olivat samaa sarjaa.

http://www.vanitybackstage.com/2014/03/kokoomusta-kavereita-ja-keravaa.html

"Kokoomus ja Helsingin Kokoomusnuoret vaikuttavat ainakin ensifiilisten perusteella mahtavalta jutulta! Edustan huomenna yhdistyksemme ylimääräisessä vuosikokouksessa äänivaltaani. Lauantaina olen näillä näkymin menossa Kokoomuksen Eurovaalijuhliin! Way to Go. ;p"

Myönnettäköön, ilmapää tietää itsekin olevansa pihalla politiikasta. Siitäkin huolimatta, julkisesti kokoomusnuorten hyväksyminen on melkoinen virhe – paitsi jos tykkää sortopolitiikasta.

Tässä otteita A-stylen uuden kaveripiirin ajatuksista:

http://www.iltasanomat.fi/kotimaa/art-1288597946743.html

• "Sosiaalimenojen osuutta pyritään laskemaan erityisesti passiivisia sosiaalietuuksia karsimalla."

• "Julkisten terveyspalvelujen kohdalla maksullisten palveluiden osuutta on lisättävä."

• "Kolmannen sektorin palveluiden käyttämistä osana palveluverkkoa tulee lisätä, ja vapaaehtoistyön malleja tulee kehittää."

Eli tuet pois ihmisiltä, ja julkinen palvelusektori piikille. Kuka eniten hyötyy kun palvelut yksityistetään?

Aleksi Tolvanen (yksi näistä ihanista kokoomusnuorista) on esimerkiksi
laittanut kokoomusnuorten ajatukset hyvin selkeään muotoon näin:

http://aleksitolvanen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/123512-lapsilisat-ja-kaikki-muukin-sosiaaliturva-poistettava

"Todellinen auttaminen on sitä, että hyväntekeväisyyttä ja muuta huolehtimista harjoitetaan vapaaehtoisesti. Se on aitoa auttamista ja myötätuntoa, että hyväntekeväisyyttä tehdään vapaaehtoisesti oman henkilökohtaisen rahallisen tai jonkin muun kontribuution kautta eikä muilta otetulla verorahalla."

Miksi paskapäiden pitäisi antaa olla kantamatta korteaan yhteiskunnan kekoon? Vaikka onkin totta että on olemassa ihmisiä jotka antaisivat omastaan auttaakseen muita, nämä ihmiset yleensä eivät ole rikkaita.

Kokoomusnuorten tukeminen on itsemurha köyhälle.

Joku kehotti kirjoittamaan unia ylös, niin ne jäisi paremmin mieleen. Ehkä. Kokeillaan.

Näin unta että minut kutsuttiin post-apokalyptiseen peliin jossa pelaajat olivat jossain massiivisessa, edelleen kulkevassa junassa. Siellä sisällä oli niiden selviytyjien (pelaajien) lisäksi myös jonkinlaisia entisiä ihmisiä, ja ne kävi jonkinlaista kilpaa junan hallinnasta. Ne työnsivät toisiaan vaunusta toiseen, käyttäen kaiken maailman aseita.

Minä olin sheriffi, jostain syystä. En oikein ymmärrä miksi. Ehkä se oli uneni tapa kertoa etten peleissä oikein täytä roolejani, kun ei se titteli mitään merkinnyt.

Hetken aikaa pelattuani sain haavoittavan osuman jonkun pyssykästä. Leikin haavoittuneeni pahemmin kuin "oikeasti", ja asetuin makaamaan. Taistelu kulki ohitseni, ja kukaan ei huomioinut minua. Tunsin juurtuvani siihen, tunsin miten muotoni muuttui vähän hirviömäisemmäksi. Pian kävi ilmi että entiset ihmiset olivat voittaneet tämän kärhämän, ja ne alkoivat kulkemaan ohitseni rauhallisesti. Ne olivat saaneet tämän vaunun.

Kokeilin mennä junan katolle, jos pääsisin sitä kautta takaisin ihmisten luokse. Se näytti mahdolliselta, mutta juna kulki liian nopeasti ja liian ahtaista tunneleista jotta olisin uskaltanut. Lisäksi vaunujen katot oli päällystetty teipillä tai muovipusseilla, en oikein muista enää. Palasin paikalleni juurtumaan.

Istuttuani hetken, tunsin poistuvani ruumiistani. Leijuin junan yllä, ja näin ihmisten tavoitteen: junan päässä olevan vaunun. Leijuin sinne, ja näin että se oli itse asiassa temppeli. Seremonialliselta näyttävät vartijat seisoivat riveissä erilaisten astioiden vierellä, ja valtaistuimella istui leiskuvin silmin katseleva johtaja. Leijuin johtajan luokse, ja katsoin häntä silmiin. "Tiedän että näet minut", sanoin. Hän katsoi takaisin.

Leijuin temppelin alempaan kerrokseen, missä tiesin tärkeimpien astioiden olevan. Niiden sisällä oli jotain tärkeää, jotain mitä vartijat ja johtaja yrittivät pitää suojassa. Työnsin muutaman nurin, tunsin syyllisyyttä. En tarpeeksi. Otin tärkeimmän astian, ja iskin sen palasiksi. Tunsin miten peli lähestyi loppuaan.

Leijuin pelinjohtajan luokse, ja selitin hänelle mitä olin tehnyt. Olin tehnyt väärin, sillä hengen leijuminen ei kuulunut pelin henkeen lainkaan.

Heräsin.

En ole ennen kaivannut takaisin joulua juhlimaan perheen kanssa. Hiljaisuudet olivat rentoja, pelit olivat hauskoja, ihmiset olivat kivoja, luotettavia. Arki tuntuu kelvottomalta sen rinnalla. Ahdistusta, pelkoa, nälkää. Sielun köyhyyttä. Mitä nyt? Takaisin yliopistolle?

Mökillä en joutunut pelkäämään olevani kelvoton, tai että salaa kaikki halveksivat minua. Oliko parempi että olin hetken siellä, olinko oikeasti näin ahdistunut aikaisemmin? Kaikessa todennäköisyydessä totun taas tähän, ja sitten se ei vaivaa niin paljoa. Elämä on vaikeaa, ihmiset ovat vaikeita, juhlat eivät kestä ikuisesti.

Voisin soveltaa niitä meta-ajattelun neuvoja joita on annettu. Ei pidä antaa negatiivisuudesta muodostua kierrettä. Voisin kääriytyä itseeni, olla hetken yksinäni ja latautua.

Ehkä se hauska ja kiva sosiaalisuus oli sittenkin kuluttavaa.

Kävin keskustelua kieliopista jonkun juntin kanssa. Kyllä, erittäin rakentavaa. Juntti väitti että "what they are" on korrekti vaihtoehto kun puhutaan luokasta, ja että yksikkömuotoinen "what it is" on väärin. Juntti on tietysti väärässä, mutta tästä hyvästä sain kuulla että näytän "2000-luvun pedofiililta". Kiitos, en ollutkaan erityisen peloissani ulkonäköni puolesta. En haluaisikaan selvitä päivästäni ilman että mietin kuinka ruma olenkaan.



Kuvassa oikea "2000-luvun pedofiili", tai lasten (ja ihan vauvojenkin) raiskaamisesta tuomittu, puhumattakaan muista sen rikoksista, Lostprophetsin laulaja Ian Watkins. Toivoisinkin näyttäväni tuolta, tummat piirteet ovat kauniita. Tuollainen partaviiksiyhdistelmäkin olisi tosi jees - mutta ei nyt eksytä liian kauaksi rumuudestani.

Huvituin erityisesti siitä että vahvimmat puolustajani kommentoivat vain että rumuuteni ei liity tähän. Legendaarisen vahva itsetuntoni tulkitsi sen niin, että eihän se haittaa vaikka olenkin ruma.

Ehkä olisi hyvä päästää muutenkin irti siitä, että onko ruma vai kaunis vai mitä. Se ei kauheasti määrää ihmisen arvoa tai hyvyyttä, ja ihmisten lohduttaminen sillä että he eivät ole rumia ei välttämättä ole pitemmän päälle kannattavaa.

Mitä tehdä, kun luulee samassa luolassa asuvan olevan loputtoman kyrpiintynyt itseensä? Oletan että luulo on vain sitä itseään, silkkaa vainoharhaisuutta, mutta todellisuus siirtyy tukemaan ajatusta. No, kohta sekin ratkeaa. Ei välttämättä vastauksella, mutta luolan vaihdolla. Saan oman asunnon, enkä joudu enää haastamaan kenenkään sietokyvyn rajoja. Ehkä omiani, korkeintaan. Viimeinen viikonloppu täällä. Voisin mennä baariin. Olla siellä aikani, ja palata hissun kissun yöksi. Aamulla pois, sama uusiksi. Hyvä siitä tulee. Joo.

On vaikea sanoa mikä tilanteeni on. En ole epätyytyväinen, mutta vain niin kauan kuin en mieti itseäni, arvoani, onnistumistani. Jos erehdyn niin tekemään, kuljen yöt unohduksen perässä. Niin kaukana, horisontin takana. Ei, en pääse pakoon itseäni.

Mitä haluan, voinko saavuttaa mitä haluan? Entä jos en saa mitä haluan? Perustavanlaatuisesti epämiellyttäviä kysymyksiä. Onko ratkaisu olla näitä ajattelematta, vai jollain tapaa tehdä rauha itseni kanssa? Uskon olevani peruuttamattomasti epätyytyväinen. Miten voin elää itseni kanssa? Vaikka saavuttaisin jotain, olen siltikin onneton, itseni pahin vihollinen ja tyhjäksitekijä. Ei ihme että itseni vihaa minua. Onko tyytymättömyyteni itseeni suurin hyveeni vai syntini?

En jaksa uskoa että on erityisen terveellistä loputtomiin paeta näitä tunteita, mutta en tiedä selviänkö niiden kohtaamisesta. Jos en tee niille mitään, jään lamautuneeksi. Pelkoihin ja katumukseen.

(ehkä joskus kirjoitan muutakin kuin masturbatorista angstia blogiini, mutta se joskus ei ole nyt)