IRC-Galleria

Rinnassa sileäreunainen, veretön haava.
Kanjonit kasvoissa muistuttamassa vähäisyydestä.
Ennen lempeästi valehdellut valo,
nyt totuudesta palanut.

Silmien tähtivalo samentunut,
kuihtunut.
Lumenvalkeat hampaat, nyt reviirin merkkejä.
Mikään tästä ei ole väärin.
Kaikki on niin kuin pitää.

Minne sinä menit, poika?
Missä kohdassa eksyit?
Puhtautesi loimussa, kannoit oikeutuksen vanhempiesi elämälle.
Olit lahja täynnä lahjoja, venäläinen nukke.

Oliko alussa sinun tarkoituksesi?
Enää et tuntisi minua itseksesi.
"Aiti? Miksi tuo mies itkee?"
Ota minua kädestä.

Sinä otat.
Tietenkin.

Me kaikki tarvitsemme sinua.

Astelen elämää kohti. Kolmaskymmenes askel kohtaa loppunsa. Viitisenkymmentä keskimäärin jäljellä. Hidastuvaa. Lyhenevää. Kivuliaampaa.

Se on hyvä. Sillä mitä on kipu, ellei ohje näkemiseen. Punainen pysähtymismerkki tiemme sivulla. Kipu, halu ja tietoisuus ohjeinamme raahustamme hetkemme läpi. Ymmärrys alisteisena lihamme vaatimuksille, vaikka niin tahtoisimme sen kieltää.

Me tajuntamme ylväimmät olennot. Lapsuutemme eläimellisistä totuuksista "heränneinä" katselemme ympärillemme, ja avartuva henkemme hullaannuttaa meidät platonistiseen naiviuteen. Voi kuinka kaunis onkaan tuo neitsytmatkamme intellektuellismin huipulle. Aina niin itsestäänselvän ensimmäisinä Everestillämme. Ylimielemme niin korkealla ettei edes kuu ansaitse katsettamme.

Lopulta aina lento lakkaa. Siipemme väsyvät siunaukseksi, jota emme hyväksyisi. Katsomme maahan ja näemme jäljet. Energiapatukan käärepaperi. Virtsattu risti lumessa.

Näe kuuluvasi massaan.
Ylistä samankaltaisuuttasi.
Näe itsesi typerimmässä vihamiehessäsi.
Ylistä kollektiivisen ponnistuksen lannistavaa voimaa, sillä yksin et nerokkuudessasikaan sen rinnalle yletä.

Erikoisuutesi on harhaa.
Älysi on harhaa.
Tietosi on vapaasti määriteltävissä.
Henkesi sijainti on aina alempana kuin uskot.
Tästä kaikesta sinun on ymmärrettävä olla kiitollinen.

Kauneutesi on totta ja siksi traagista.
Rumuutesi on totta ja siihen laske toivosi.

Halusi sinut synnyttävät ja tappavat.
Mielesi on suurin taistelusi. Se on tarkin silmäsi jonka tarkoitus on estää sinua näkemästä.

Ole vapaa.

Öisen rämeen reunalla huokuu murhaajan katseen kutsuvuutta tervantuoksuinen maja. Maja jota ei koskaan rakennettu, vaan joka kasvoi pimeyden viljelmänä, kylmyyden kiduttaessa sen kohoamista. Ovella seisoessasi tunnet voimallisimpana kotisi kaukaisuuden (kodin jota et tiennyt olevankaan) sekä turvallisuutesi valheellisuuden. Ymmärrys on kuin irronnut pää katselemassa kaatuvaa ruumistaan. Huone on löyhkää ja mätää, ja sinua se on vihannut odottaa. Keskellä näkymättömästi kuplivaa visvaa istuu majan ääni. Se näyttää raajoistaan lattiaan juurtuneelta yökasvoiselta tytöltä. Ääni on hento, kuin kristallinen tuulikannel tiukuisi sadepisaroiden sitä soitellessa.
"Sinä tiesit minun olevan täällä. Ja silti tulit. Sinä näit risteyksen edessäsi ja kauaskantoisine silminesi näit minne polut tulisivat johtamaan, ja silti sinä tulit. Kaikkine loputtomine lahjoinesi sinä olet silti vain virhe. Väärään astunut ajatus. Mieli kauniine kiemuroineen on sinut lumonnut ja tänne ohjannut. Luulitko sen tuovan tarkoitusta elämäsi hetkelle?"
Tulija vastaa äänen sortumatta, tajunnan kuohuista kertomatta.
"Sinulle on kerrottu tehtäväsi niinkuin on tehty. Sinun on kerrottu olevan totuus minun ja kaltaisteni harhailujen alla ja yllä, takana ja edessä. Eikä sinun ymmärrykseesi tatuoitu totuus ole koskaan ollut muuta kuin teräksinen perusta, laki ja aksiooma. Mutta oletko sinä nähnyt kättäni sinun perustuksiesi alla? Minä olen sinun kertojasi, jumalasi ja vihasi."
Kristalli särkyy ja maailma pyörähtää kehällään. Totuuksin vangittu mieli hyväksyy uuden asemansa raivotta ja hämmennyksettä kuin metafyysinen ohjelma.
"Sinä olet tullut keskeyttämään minut? Tekemään minut tarpeettomaksi."
Tulijan olemus välkähtää selittämätöntä paloa. Intoa se ei ole, sillä se vaatisi tunteita. Se on enemmänkin kuin ihon reaktio kylmyyteen, refleksi kuin refluksi.
"Jumalan suurin lahja luomakunnalleen on kuolla lastensa käsissä."
Huoneen ääni nyökkää ja levittää juurakkoisen sylinsä Tulijan Astuttavaksi. Seuraava kipu on uhrilahja tapahtuman pyhyydelle ylimmän ja alimman yhtyessä tehden toisistaan tarpeettomat ja kadotetut. Kuoleman ja tuhon lapsena syntyy Tarkoitus joka laajenee sisäänpäin. Äärimmäinen yhtälö, joka ratkaisee perimmäisen kysymyksen supistumalla vakioksi.

Ei tutkielma velvollisuuksista, vaan tekstiä välttämättömyyden vuoksi. Jo useita päiviä tarve kirjoittaa mitä tahansa, lähes minne tahansa. Taustalla sykkii pelonomainen aavistus ajatusten ja itseilmaisukyvyn rappeutumisesta. Sisällöstä viis. Täytyy laittaa sanoja jonoon. Leikitellä niillä ja merkityksillään. Rikkoa rakennetta ja sääntöjä. Täytyisi nousta konventionaalisen ymmärryksen yläpuolelle, muodostaa näennäisistä mielettömyyksistä tarkoituksen voittava strategia, kuin monikerroksisella shakkilaudalla.

Tästä se lähtee. Käynnistyy. Täytyy puskea itseään eteenpäin, ylöspäin, käsitteellisen riman ylitse. Kohta jään vain seisomaan ja tuijottamaan sineä riman takana. Henki tuntuu voimattomalta jatkuvasti heikentyen. Penis ei ole lihas. Mieli on. Hyppää. Tee siitä rutiini. Lyöt ajattelematta ensimmäiset tahdit. Kohta ajatus seuraa, alkaa ohjaamaan itseään. Pala kirkkaammin, jotta voit sytyttää. Syty, jotta voit räjähtää. Pala, jottet huomaa sammumistasi niin kipeästi.

Musiikki laskeutuu huipultaan. Hukkuu väkisinmaattuna neitsyenä öiseen metsälampeen.

Onko tuosta hetkestä nyt kuusi vuotta? Kaikki siitä eteenpäin staasissa. Kasvot ovat vahaa ja ympäristö liian kuoleva kirotakseen. En ole siitä katkera. Joistain pyyhkäistyistä piirteistä vain vähän harmistunut, mutten niin vahvasti että tyyneyteni säröytyisi.

Minä olen lampi ja sinä olet pakanaroihu.

Sinä olet kiviä ja minä olen sinulle pohjaton allas.

Tämä on aina ollut minun maailmani, sinut on siihen maalattu kauneimpana arpena.

Sinä ihmettelet olenko minä totta, etkä ymmärrä miten ajattelen sinusta samoin.

Ylemmin aistein me olemme yhtä, eikä meistä katoa kumpikaan yksin.

Tunnen pienehköä halveksuntaa kuullessani negatiiviseen arvottamiseen käytetyn termin tekotaide. Pienehköä siksi, että ymmärrän senkaltaisten termien käytön kuuluvan osaksi ihmisen henkistä kasvuprosessia, joka meillä kaikilla on käynnissä jatkuvasti. Halveksuntaa siksi, että tunnen itseriittoisuudessani olevani valovuosia edellä kyseistä termiä käyttävien ihmisten kehitysastetta. Ehkä jopa tavoittamattomissa.

Taide on epämääräinen käsite. Tekotaide on epäkäsite. Se on laiskan ihmisen argumentti kaikelle taiteelle, jonka tekemisessä on ajateltu taiteen tekemistä. Ajatellaan että taiteilija on pyrkinyt olemaan sekava ja vaikeasti ymmärrettävä vain piilottaakseen sisältönsä keveyden. Toisaalta myös keskinkertaisen aivotoiminnan (lue: Frederikin/ Juha Miedon) ymmärryskyvyn ylittävät teokset saavat näinollen tekotaiteellisuuden leiman kannettavakseen. Argumenttina tekotaide on yhtä deskriptiivinen kuin sanoa: "Se (teos) oli huono/hyvä/keskinkertainen." Itseasiassa jopa vähemmän, sillä kyseiset definitiot ovat yksiselitteisemmin määriteltävissä, vaikkakin mielekkääksi kritiikiksi kovin suppeita.

Älkää siis hyvät yksinkertaiset ihmiset tulko minulle puhumaan tekotaiteesta kuultuanne musiikkia jota ette ymmärrä, nähtyänne taidetta joka ei vaikuta muistuttavan teistä oikein ketään tai luettuanne kirjallisuutta jonka lauserakenteet vaikuttavat itsetarkoituksellisen monimutkaisilta.

Mutta silti te tulette. Koska te ette suurella todennäköisyydellä ole lukeneet irc-gallerian päiväkirjaani, jota en juuri koskaan (lähestyen rajatta nollaa) päivitä, ja johon en teidänkaltaisillenne idiooteille anna lähestymisoikeutta.

Eli tavatkaamme taas pienehkön halveksunnan merkeissä. Sitä minulta teille teidän anoviin katseisiinne.

Tyytymättömyys täyttää jäseneni sormenkärkiä myöten. Ei laajene raivoksi, ei tyhjene räjähdyksestä. Vääntyy vain taakaksi suupieliin. Tuntuu poskissa jäykkyytenä. Näkyy silmissä halveksuntana elämän vitsiä kohtaan.

Naurua sekin on.

En halua tappaa ketään. En repiä ihoa lasten luilta. En kirota puhuvia enkä hengittäviä. En raiskata feministejä tai homofobisia keski-ikäisiä miehiä. En halua puhkoa koiran silmiä enkä leikata ensikertaisen kyynelehtivää immenkalvoa ruosteisilla saksilla.

Haluan vain vaieta teidän typerille haluillenne. Haluan vai kiduttaa omia typeriä halujani. Tukehduttaa ne lapsiveteensä ja laittaa ruumiin roikkumaan napanuorastaan.

Kiitos tästä tunteesta teille kyvyttömät ja vähäjärkiset. Käykää varttitunnin kahvitauoillanne, ja kuvitelkaa tekevänne jotain arvokasta. Minun kengänpohjiani nuolee vastedes vain asfaltti ja koiranpaska.

Istuin bussissa tunnin. Aurinko säteilytti meidät, sai rintamme kaartumaan. Suljetuilta kasvoilta saattoi lukea rohkeutta ja toivoa. Uskoa omaan ulkonäköönsä, etenkin jos siihen ei olisi edellytyksiä saati tarvetta. Kadut tulvivat väisteleviä ihmisiä ja paineensa unohtaneita haalarihiipijöitä. Tällä kertaa se ei tuonut enää karjahduksia menneiltä päiviltä. Tämä ei silti tarkoita että olisin vielä kasvanut ohi menestymiseni tarpeen. Kasvanut ulos loputtomasta potentiaalista. Aktualisoitunut kuin vimmainen vektori komponenteistaan. Ei. Se tarkoittaa että olen tyydyttänyt ympäristön vähäisemmät vaatimukset. En ole enää pysähtyneessä hetkessä, en taivaalle naulatussa lumikiteessä.

Tai ainakaan en enää näytä siltä.

Yöllä hän tuli haikeaksi. Taivas oli kylmä ja tuuleton. Hiljaisen hetken verran hän unohti keskeneräisyytensä ja piti itseään ylikypsyneenä. Kaikki johtui takista, joka oli lämmin vaikka ilman piti värisyttää huolitellusti pukeutunutta. Missä iässä hän oppi, ettei sovi näyttää käytännölliseltä? Myöhemmin kuin useimmat. Hän huomasi kaivanneensa perunajauhojen narskuntaa ja punoittavia kasvoja, jopa kostunut nenänpää olisi viehättänyt. Ei hän lapsuuttaan kaivannut. Hän kaipasi liikettä pysäyttämään fraktaaliajatustensa rajattoman kehittymisen. Ehkä peläten saavuttavansa äärettömyyden rajat.

---

Viikko sitten naapurin viinaanmenevää setää pistettiin puukolla mustasukkaisuusdraaman päätteeksi. Huomasin itsessäni antiikin moraalikoodien avautuvan. Painoin korvan seinää vasten jotta saisin järkyttyä. Kuulin mielessäni elokuvatehosteita. Märkää, yskivää korinaa. Humalainen huuto kaikui rappukäytävässä lähes aamulla. Naisen huuto. Huutaa miehen nimeä. Vannoo kostoa toiselle naiselle. Poliisi. Ambulanssi. Kuulen paarien kalahtavan lattiaan. Huomaan tulleeni lööppien muokkaamaksi. Matti ja Mervi. Aika velikultia.
Hämmennys jää huvittuneisuuden jalkoihin.

Näin unta keihäänheitosta. Thorkildsen vastaan Pitkämäki. Tero oli toisena ennen viimeistä heittoaan. Andreaksen jäljessä. Viimeinen heitto lähtee. Voima on valtava, mutta saa keihään pyörimään ympäri kuin helikopterin lavan. Sen ei pitäisi lentää pitkälle, mutta keppi tippuu vasta kaukana 90 metrin viivan takana. Pystyyn. Yleisö roihahtaa vimmaiseen huutoon. Kaksikymmentä toimitsijaa tulee kiukkuisiksi. Olemme ehkä Norjassa kisaamassa. Kiistellään onko heitto laillinen. Tero tuulettaa ensin, mutta huomatessaan toimitsijoiden yrittävän viedä häneltä voiton, astelee julmana osoittamaan keihäänjälkeä. Tunteet kuumenevat. Toimitsijat käyvät käsiksi. Tero tarttuu lähintä kurkusta ja rystyset alkavat muotoilemaan kasvojen luustoa. Minä olen jossain kaiken yllä. Säikähtäneenä, raivostuneena ja kiihottuneena väkivallasta. Veri tekee kaaren nyrkistä kasvoihin. Toiset rientävät hurjistuneina kostamaan Terolle. Pienet miehet jättiläisen rinnalla. Ei toivoa. Toiselta puolelta kenttää tuntuu Andreaksen viha. Andreaksella on kaksi vertavaluvaa puoliympyrän muotoista terää käsissään. Terokin säikähtää. Yrittää selittää ystävälleen. Huutaa kauas lähemmäs askeltavalle. Huomaa raivon ja surullisena tarttuu maassa törröttävään keihääseen. Epätoivoisena huutaen heittää keihään komeassa kaaressa läpi Thorkildsenin rintakehän. En muista pysäyttikö se norjalaisen gladiaattorin.
Heräsin.